Iki-ihmisiltä hiljaista tietoa

kissankellomansikka.jpgTyyne on kuollut. Nyt minua hätkähdyttää orpouden tunne: En voi enää kohdata yhdeksänkymppisen Tyynen ikiaikaisesta viisautta enkä etsiä juuriani kuuntelemalla tuota harmaahiuksista naista, jolla on isoisän silmät. En kuule tarinoita Laatokan rannoilta, en evakkomatkasta enkä isästäni pikkupoikana.

Tapasin Tyynen vain kerran, viime syksynä, mutta en kadu päähänpistoani etsiä käsiini lapsuuskotiini ahkerasti joulu- ja pääsiäiskortteja lähetellyt isän serkku. Jouluna hän soitti pitkän puhelun, suunniteltiin kesäksi yhteistä matkaa Tyynen oikeaan kotiin, joka oli jäänyt kylmilleen, kun hän oli muuttanut kirkolle vanhusten palvelutaloon.

Harvoin ihmisen lyhyt kohtaaminen jättää minuun niin syvät jäljet kuin Tyynen tapauksessa. Luulen, että hän oli sinut elämän ja kuoleman kanssa. Saatoin aistia hänen yksinäisyytensä, kun puoliso ja ikätoverit olivat menehtyneet. Vaikka nuorempi väki kävi viikonloppuisin ja hoitaja useasti päivässä, siihen väliin jäi tunteja ja sekunteja käkikellon kuunteluun, pihan tapahtumien tarkkailuun – ja ihmisenä kypsymiseen.

Mieleeni on jäänyt myös muita kohtaamisia kuoleman rajamailla, monta velvoittavaa ”testamenttia”, jotka olen saanut hymyllä, kädenpuristuksella tai halauksella. Näiden tuttujen ja tuntemattomien elämän sankarien varjo kulkee rinnallani. Silti tiedän, että minulla on aivan liian vähän aikaa sukuni ja tuttavapiirin iki-ihmisille.

Lapsuudesta muistan Iitan, äidin mummon, joka oli syntynyt 1860-luvun nälkävuosina ja menehtyi vasta yli sata vuotta myöhemmin nähtyään television eli kuvakoneen kuten hän sitä kutsui. Nykyään yli 100-vuotiaita on Suomessa yli 500. Eilen esiintyi televisiossa viikon päästä sata vuotta täyttävä jyväskyläläinen Vilho Kekkonen, joka edelleen laulaa julkisesti. Elinikä pitenee. Vanhusten prosentuaalinen osuus väestöstä kasvaa.

Vanha ihminen on kuin kirjasto, joka kätkee kiinnostavia salaisuuksia sisäänsä. Kun minun ikäpolveni kuolee, muistikuvat kulkevat kenties television tulosta avaruusmatkailuun. Voi käydä myös toisin. Ehkä ihminen – sentään vain ekosysteemin osa – ei sopeudu teknisen kehityksen vauhtiin tai sen aiheuttamiin systeemin häiriötekijöihin. Vanha polvi ymmärtää ja arvostaa luontoa, osaa elää sen kanssa. Vanhalla polvella on hiljaista tietoa, jota pitää kuulla, kuunnella. Että löytäisimme itsemme. Että osaisimme suunnistaa.

2 kommenttia artikkeliin “Iki-ihmisiltä hiljaista tietoa”
  1. avatar Lumiakka sanoo:

    Onhan se sääli, että ihmisiä ei enää kohtaa samoin kuin ennen. Kahvilla, kaupassa, raitilla. Teknologia on supistanut maailmaan samalla kun on avannut sen rajattomaksi.
    Mitä muuta jää käteen kuin katse, kohtaaminen ja toisten vuorovaikutuksessa saadut opit?
    Onneksi voin kuitenkin kuulla sinun ajatuksesi näin sähköisesti, täällä. Pieni lohduke tapaamattomuudelle. Minä suosin myös tapaa puhua pään sisäisiä dialogeja ystävien kanssa. Uskon (vaikkei sitä ole todistettukaan) ajatuksensiirtoon..

  2. avatar Ulla sanoo:

    Kiitos kommentista Lumiakka. Kiitos, että ajattelit, luit, ymmärsit.

Jätä kommentti

css.php