Rupea runolle!

kaijamikkoKalevalanpäivä lähestyy. Nykyajan runonlaulajat Ville Hytönen (26 v.), Tapani Kinnunen (46 v.), Sanna Karlström (33 v.) ja Kai Kyösti Kaukovalta (58 v.) astuvat Suisto-klubin estradille ensi torstai-iltana. Roheita miessäkeitä tulkitseva Kinnunen elehtii lavalla sukkahousut päässään. Hytönen zoomaa ja leikkaa teksteissään kuvasta toiseen, ylittää maantieteen ja mielen rajat. Karlströmin säkeet jäsentyvät tajuntaan kuulaan kirkkaina. Rakkauselämä kiinnostaa. Kaukovalta ryöpyttää Pariisin postikorttia Mikko Myllyniemen säestyksellä.

Näin kuvittelen kaiken tapahtuvan. Voi olla, että olen väärässä.

”FUCK” TAPANI KINNUNEN TURUSTA

Turun runoilmiön keskeistä vaikuttajaa Tapani Kinnusta en ole koskaan tavannut. Ahkera runokeikkailija esiintyy torstaina ensimmäistä kertaa Hämeenlinnassa. Häneltä on tässä kuussa ilmestynyt koottujen runojen kokoelma Amerikkalainen parranajo.

Kriitikko Matti Mäkelä poimi kritiikissään muun muassa seuraavat säkeet kuvaamaan Kinnusen punk-henkistä tuotantoa: ”Tunnen terävän veitsen / liikkuvan kurkullani, / tämä on kuin seksiä”. Kinnunen puhuu alkoholista, ihmissuhteista, työstä ja rakkaudesta.

NUORI RUNOILIJA EUROOPAN REUNALTA

Ville Hytösen juuri ilmestynyt toinen runokokoelma Idän musta joutsen testaa yleistä ja yksityistä muistia. Se liikkuu Europan laidasta laitaan, ajassa ja paikassa ja rakentaa kollaasin olleesta, olevasta ja kenties tulevastakin.

” …/tämä on kuvauspaikka, jossa kaikki/ maailman rautatiet juotetaan yhteen, salaliitot/
rakkaustarinoiden lailla kerrotaan lapsille/ ja heidän lapsilleen/ ja juuri kun mies pysähtyy kameraa varten,/
heilauttaa kättään, otan hänen sydänfilminsä/…” Hytönen kirjoittaa runossaan Viimeinen kuva; omistuskirjoitus 1900-luvulle.

Hytösen eurooppalaisuus ja historian ymmärrys liikuttaa minua. Kuinka nuori runoilija on ehtinyt omaksua niin paljon kielestä, kulttuurista, historiasta ja runoilijan tehtävästä. Havaitsen myös elokuvan ja runon samankaltaisuuksia ja tajuan, miksi juuri nämä lajit puhuttelevat nuorta polvea.

SANNA KARLSTRÖM JATKAA VAHVASTI

Sanna Karlströmin maaliskuussa ilmestyvä kolmas kokoelma Harry Harlow´n rakkauselämät on saanut sytykkeen yhdysvaltalaisen psykologin 1950-luvun apinakokeista, joiden avulla tämä tutki rakkautta. Otavan sivuilla kokoelmaa esitellään tällä runolla:
”Hän tervehtii minua yliopiston käytävällä, / hänen nimensä on Peggy, / hän haluaisi laskea kätensä olkapäälleni / mutta tietää etten sallisi sitä / koska liikkeet ovat peilejä jo alussa, / moninkertaisesti ajatusta nopeampia, / ja kun kumartuu nostamaan painavaa esinettä, / alkaa suu tehdä puhumisen liikettä, / tekee mieli hitaasti puhua / pois esineen paino ja miksei muissakin asioissa, / kuten kosketus ja sitä seuraava, / siksi Peggy tervehtii minua oikeastaan katsomatta, / liikauttaa käytävän ilmaa, / lihasten hidas, nopea, hidas ja tunne / kuin olisi aivan viaton / kuin olisi vain kattanut ylimääräisen lautasen.”

HÄMEENLINNAN SHAMAANI

Kai Kyösti Kaukovalta on ilahduttanut runonlaulaja-shamaanin tavoin hämäläisiä jo useasti Uutisia sekametsästä -kokoelman runoilla rautatieaseman hedelmäpelistä, Hämeenlinnan rannoista tai postikortilla Pariisista. Kokoelman viimeisessä runossa Kaukovalta luonnehtii myös runoilijan työtä ja tehtävää: ”Me olemme tuuleen kirjoittajia,/ me olemme vesien hämmentäjiä,/ me kirjoitamme kaikilla tuulilla/ koska nimemme kirjoitettiin veteen,/ olkaamme puhurin kaltaisia/ edelleen kaikilla rannoilla/ älkäämme jättäkö rohkeutta/ kotiin, olkoon se missä vain, siellä sun täällä, äidinkielessä”

ILMAISTA ILOA NYKYELÄJÄLLE

Runoklubi Soihtu ei ole Heli Laaksosen runokiertue Vanaja-salissa, johon ostetaan liput. Sisälle pääsee ilmaiseksi jokainen joka haluaa kohdata runon joko ensimmäistä kertaa tai jälleen uudelleen. Minäkin aloitan tutkimusretken kohti runouden ydintä, palautan mieleeni nuoruuden idolit Jarkko Laineen, Eeva-Liisa Mannerin, Pentti Saarikosken, Pablo Nerudan, Vladimir Majakovskin ja Jevgeni Jevtushenkon, joka kirjoitti, että ”runo ei ole rukous, runous on sotaa”.

Runon imussa on jotain myös kiireiselle nykyeläjälle: Runo tiivistää ja kiteyttää arjen ja järjen maailmaa. Se rekisteröi myös kohtaamiamme ilmiöitä, tekemiämme havaintoja ja kokemiamme tunteita. Runo leikkii kielellä, tuottaa mielikuvia ja rikastaa kieltä. Eikö runouden kuten koko kirjallisuuden tehtävä ole vangita, arkistoida ja luoda kuvia, tunnelmia ja tarinoita, jotka voidaan yhteisesti jakaa, joilla on merkitystä yksilön ja ihmiskunnan kannalta?

Rupea sinäkin siis runolle, nykyrunon loihtijoiden kuulijaksi.

Runoklubi Soihtu 26.2.klo 19.00
Verkatehtaankuja 7, Suisto-klubi

Taustavoimat:
Suisto, Savukeidas Kustannus ja Kanta-Hämeen kirjailijayhdistys Vana-66 ry

Jätä kommentti

css.php